Heimo Harju: Valokuva kertoo tarinan

Kirjoitettu 24.7.2014

Varhaisimmat muistot minulla on valokuvauksesta sodan ajalta, kun isä tuli lomalle sieltä jostain ja äiti kutsui kotimme valokuvaajan. Hän laittoi kameran jalustalle, komensi meidät, kuusihenkisen perheen, kameran eteen ja meni sitten hetken ajaksi mustan vaatteen alle. Isäni oli silloin sotilasasussa ja muut pyhävaatteissa. Näitä kuvia sitten aikanaan katseltiin ja annettiin naapureille ja muille tuttaville.

Muistan, että lapsena olin kovasti kiinnostunut valokuvista. Kylässa ollessa yksi ohjelmanumero oli yleensä perheen valokuva-albumien katselu. Joskus jopa pyysin albumia nähtäväkseni.

Kotiini tulivat sodan aikana Suomen Kuvalehti, Kotiliesi ja maanpuolustushenkinen Hakkapeliitta. Katselin lehtien valokuvia uudestaan ja uudestaan. Varmasti tämä on jo tuolloin vaikuttanut käsitykseeni hyvästä valokuvasta.

Kun olin ensin ottanut muutaman kuvan v. 1948–49 veljeni laatikkokameralla, kävin ostamassa alavutelaisesta valokuvausliikkeestä neuvostoliittolaisen kaksi-silmäisen Komsomoletz- peiliheijasutuskameran.

Ensimmäisen kuvan tällä kameralla otin paluumatkalla, ja aiheena oli kylänäkymä Tuurin sillalta. Nyt yli 60 vuoden kuluttua maisemaa hallitsee Veljekset Keskisen Kyläkauppa. Kuva julkaistiin v. 2000 kaupan Ykköset!-lehdessä.

Tuohon aikaan kamera oli miltei harvinaisuus. Niinpä minut kutsuttiin kuvaamaan mm. häitä, hautajaisia ja ristiäisiä. Kiipesin kotipitäjäni kirkkotapuliin kuvaamaan kylänäkymää.
”Kyläkuvaajan” ura päättyi, kun syksyllä 1950 muutin kotoa pois. Kamerat vaihtuivat kahden vuoden välein: Kinax, Reflexta II, Mamiya 35 ja Zenobialex. Nämä olivat 1950-luvun kameroita. Vuonna 1958 laukkuun tuli toinen kamera diakuvausta varten.
Nelisen vuotta valmistutin kuvat alan liikkeissä, mutta sitten ole tehnyt mustavalkokuvat itse. Tarpeettokaksi jääneestä paljekamerasta tein kyläsepän avustuksella suurennuskoneen.
Tietoa sain mm. Vilho Setälän Oman Kameran -oppaasta ja muista alan kirjoista, joita oli todella vähän.

Vuonna 1954 ostin taperelaisesta liikkeestä Kamera-lehden. Sittemmin tein kestotilauksen ja tilasin lehden toimituksesta saatavilla olevat aikaisemmat numerot. Lienee tarpeetonta mainita, että lehti tulee kotiini edelleen.
Kun asuin Hyvinkäällä v. 1955–57, sain tietää, että paikkakunnalla toimi kameraseura. Liityin heti jäseneksi ja kävin ahkerasti kokouksissa.

Minut valittiin Helsingin poliisilaitoksen nuoremmaksi konstaapeliksi helmikuussa 1957. Helsinkiin muuton jälkeen ilmoittauduin Poliisien Kamerakerhoon.

Ensimmäisessä kerhon kilpailussa olin vasta kuudes, mutta taito kehittyi. Suora lainaus 1980 ilmestyneestä seuran 25-vuotisjulkaisusta vuoden 1962 kohdalta: ”Kerhon syyskilpailun voitti Heimo Harju, joka myös riisti Risto Laaksoselta vuoden kuvaaja -tittelin.” Mainittakoon, että seuran aktiivisimpia jäseniä oli Mikko Savolainen, joka aloitti silloin rakettimaisen nousun valokuvauksen huipulle.
Vuonna 1961 liityin helsinkiläiseen Kameraseura ry:hyn. Aluksi otin osaa alokassarjan kilpailuihin, joissa parhaalle kuvalle annettiin enintään viisi pistettä. Legendaarisen P. K. Jaskarin kuva-arvostelut olivat opettavaisia ja oleelliseen keskittyneitä. Eräästä kuvastani hän sanoi: ”Hyvät kulissit, mutta aihe puuttuu.” Arvio toisesta oli: ”Kaksi puuta, kaksi pistettä.”

Seuran laajapohjaisin kilpailu oli Kameraseura ry:n vuosikilpailu, jonka tulokset julkaistiin lähes kaikissa Helsingissä ilmestyvissä päivälehdissä. Vuonna 1966 kilpailun neljään sarjaan tarjottiin 104 teostaa. Palkintojen saajat olivat (Ilta-Sanomat 11.2.1966): Ahti K. Aalto, Mauri Aavaluoma, Heimo Harju, Ismo Hölttö, Jouko Könönen, Reino Niiniranta, Veikko Nurminen, Aulis Nyqvist, Kalevi Pekkonen, Matti A. Pitkänen, Paavo Saarinen, Heikki Savolainen, Mikko Savolainen ja Eero Venhola.

Sävynpelkistykset ja muut konstailut, jopa abstraktit kuvat, olivat suosiossa 1960–70 lukujen vaihteessa. Minäkin yritin, mutta se ei minua juurikaan kiinnostanut. Tuli mieleen, että valokuvaus menee yhä enempi siihen suuntaan enkä ottanut huomioon, että trendit tulevat ja menevät kaikilla aloilla.

Tuolloin minulle valkeni, että kuvaan todellisuutta sitä manipuloimatta eli siirryn lähes kokonaan siihen kuvaustyyliin ja aihevalintaan, mikä minulla oli neljä ensimmäistä valokuvauksen vuotta eli v. 1950–54. Silloinhan en ollut lukenut alan kirjallisuutta tai ottanut osaa valokuvausseuratoimintaan. Tietenkin on itsestäänselvyys, että annetaan kaikkien kukkien kukkia. Kilpailuissa ja näyttelyissä on kaikenlaisilla hyvillä kuvilla mahdollisuus päästä esille ja tulla palkituksi.

On vain niin, että realismi eli suunta, joka pyrkii heijastamaan todellisuutta, sopii minulle. Ehkä leipätyöni on vaikuttanut siihen, ettei fiktio vapaa-ajan harrastuksena, ja nyt eläkkeellä, ole minua muutoin kiinnostanut kuin, että katselen mielelläni hienoja kuvia, joissa luovuus tulee esille.

Edellä olen kuvannut toimintaani valokuvauksen parissa lähinnä vuosina 1950–70. Harrastus on laajentunut valokuvausoppaiden ja kameroiden keräilyyn. Noin 25 vuotta sitten aloin osallistua Eero Venholan luotsaamaan näyttelykuvaajien kerhon toimintaan; ja aloin myös lähettää omin päin kuvia maailmalle.

Kaikkiaan olen tarjonnut kuviani yli 500:aan kansainväliseen näyttelyyn, ja kuvahyväksyntöjä on tullut noin 2000. Tällä tavoin tulee konkreettisesti testatuksi, minkä tasoisia kuvia on saanut aikaiseksi.